en oikeestaan oo koskaan ollu hyvä missään omiin tunteisiin
liittyvässä. mun pääni on niin sekava mitä niihin tulee, ja yleensä
mun pitää vaan arpoa se puoli mitä alan tuntemaan. eikä siitä
arpomisesta tässä tilanteessa ainakaan tuu kauheen hyvää
jälkeä, kuten ei yleensäkään kun tunteitaan arpoo. mie vihaan
sen takia ylipäätänsäkää tuntea yhtään mitään. menee kaikki
niin helvetin vaikeeksi.

nyt mua pelottaa. oikeesti.

sain tänään tietää, kuinka paljon mie merkitten sille. se sano
sitä useesti. sano, ettei kauheen monelle oo kertonut sen
omasta elämästään, kuinka elämä ja erityisesti rakkaus on
potkinu sitä päähän tosi rankasti. sano, et mie oon ihmeellinen.

no mikäs siinä sitten, joku vois sanoa. niin, mikäs siinä kun joku
tykkää. ei toki mitään. mut siinä se, millä on väliä, on mun
oma ajatusmaailmani ja se, miten se suhtautuu koko ihmiseen.
mie en oo valmis antamaan itteäni sille. mua ahdistaa tässä se
kon mie kerrankin oon jonkun mielestä ihana ja muuta hempeetä.
eihän sen niin pitäis mennä, että tykkääminen ahistaa.

ja sitten siinä on vielä toi mun suhtautumisen lisäksi on vielä
ongelmana sellanen siitä johtuva asia, että jos mie sanon sille
tuon niin sitte se särkyy. kun se on niin hieno ihminen, oikeesti.
mie todella tykkään siitä ainakin ystävänä, mut en oo valmis enkä
tiiä mitä muuta mä tunnen vai tunnenko mitään.

enkä mä halua särkeä ketään ketä rakastan,
oli se sitten ystävänä tai jonain muuna.

vihaan näitä.

edit, ei sitten puhuta kirjotusasusta mitään. kirjoitin vain, en
kiinnittänyt siihen yhtään huomiota. saa nauraa, jos tuntuu siltä.
ei mulle mitään väliä.